Olisipa etukäteistä jälkiviisautta
Aikamatkustus olisi mukavaa. Varsinkin menneisyyteen. Tulevaisuudessa olisin vain hämmentynyt hölmö, mutta menneisyydessä pääsisin loistamaan nykytiedolla ja tekniikalla.
Olin 70-luvulla vaihto-oppilaana USA:ssa. Se oli aikaa, jolloin laskimen kuljettamiseen tarvittiin nokkakärry ja matkapuhelin tarkoitti kahta mailia jatkojohtoa.
Vaikka seutu olikin henkisesti varsinaista Keskilännen tuppukylää, oli koulussani silti kiehtova oppiaine nimeltä Computer Math. Tietysti valitsin sen. Siellä tutustuimme tietokoneiden ihmeelliseen maailmaan.
Keväällä meidän piti tehdä basic-ohjelmalla projektityö. En keksinyt kovin matemaattisia hankkeita kuten todennäköisyyslaskelmaa siitä, kuka menee kenenkin kanssa Senior Promiin. Sen sijaan ajattelin, että ohjelmalla voisi tehdä matkustusohjelman Suomeen.
Ideana oli se, että lähtöpisteestä eli Helsingistä voisi valita muualle maahan kolme vaihtoehtoista reittiä nähtävyyksineen. Valinta veisi seuraavaan pisteeseen, jossa taas olisi vaihtoehtoja. Mahdoton syheröhän siitä väistämättä tuli. Lisäksi olin myös ajatellut, että matkan voisi tehdä junalla tai bussilla. Mutta aikataulut.
Tehtävä osoittautui mammuttimaiseksi ja mahdottomaksi. En käsittänyt, miten paljon dataa siihen tarvitaan, ja väsyinkin keksimään ja kirjoittamaan. Ongelmaksi tuli siis datan hallinta.
Mutta olihan siinä ohjelmassa ajatus: se oli alkeellinen travel planner - hyvin alkeellinen. Mitä kaikkea ihminen saikaan aikaan basicin yksinkertaisilla komennoilla.
En muista saaneeni työstäni suurta kehua Mr. Routsonilta, opettajalta. Kumpikaan meistä ei tajunnut, että olen visionääri ja nero. Eikä sen puoleen kukaan muukaan edes myöhemmin. Ja mitä se ”visionääri” edes tarkoittaa.
Jos nyt käväisisin Clay High Schoolin Computer Math -tunnilla, pystyisin hämmästyttämään luokkakaverit ja myös Mr. Routsonin ällistyttävillä ennustuksillani tulevasta digimaailmasta. Ehkä älylaitettakin vilauttaisin. ”Kato, tässä on tämmöinen laatta, jonka toinen puoli on metallia ja toinen lasia. Näytänpä sulle muutaman jännän jutun.”
Jos silloin olisin puhunut datasta polttoaineena - kuten nyt luontevasti teemme - kysyisi Mr. Routson, missä tämän nimistä bensaa myydään.
Harmi, ettemme pääse käymään menneisyydessä ennustamassa tulevaisuutta. Tulevaisuuteen pitäisi kuitenkin yrittää nähdä ilman aikakonettakin. Meiltä odotetaan kykyä ennustaa vuosikymmenien päähän ja tehdä kyseiseen aikaan liittyviä tärkeitä päätöksiä. Pitäisi visioida, mutta siihen liittyy riskejä.
Kärjistetysti sanottuna se, joka toteaa todennäköisen tulevaisuuden, ei ole visionääri. Visionääri on rämäpää, joka kaiken uhalla esittää jotain yllättävää tai ennenkuulumatonta, johon ehkä kukaan muu ei usko.
Useimmat meistä tuskin haluavat olla visionääreinä rämäpäisiä, koska väärässä oleminen ei ole kivaa. Olisikin mainiota, jos meillä olisi varmuuden vuoksi käytössämme etukäteinen jälkiviisaus, jolloin välttyisimme virheiltä. Koska sellaista ei kuitenkaan ole, on otettava väärin ennustamisen riski.
On totta, että visiot menevät joskus täysin pieleen. On totta, että visioille joskus nauretaan. Mutta jos näitä riskejä ei ota, ei myöskään mitään tapahdu. Ei tule mentyä opiskelemaan, ei hankittua asuntoa, perhettä tai frettiä.
Toisaalta, ei ole mikään häpeä perääntyä, jos visio osoittautuu kelvottomaksi. Näin on käynyt isommissakin asioissa.
Kuka muistaa esimerkiksi joukko-opin? Visiona oli saada koulumatematiikka mahdollisimman lähelle korkeampaa, tieteellistä matematiikkaa. Siis peruskoululaisille ja lukiolaisille!
Suomessa uudistuskomitea perusteli asiaa muun muassa sillä, että joukko-oppi ”antaa oppilaille näkemyksen matematiikan esteettisistä arvoista ja runsaista mahdollisuuksista tuntea iloa työskenneltäessä tämän aineen parissa”.
Kokeilu jäi lyhyeksi, ja noin kymmenen vuoden jälkeen (sekin on liikaa, sanoo joukko-oppia päntännyt) kouluissa palattiin alkioiden, unioneiden, leikkausten ja joukkoerotusten sijaan opettamaan ihan vanhanaikaista matematiikkaa. Lisäksi huomauttaisin, että kyllähän se kieltolakikin kumottiin.
Meillä muuten oli Computer Math -luokassa kaksi heppua, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni: Bill ja Steve.
Bill piirteli vihkoonsa usein erilaisia ruutuja, sisäkkäin ja rinnakkain. Steve taas tuijotteli mietteliäänä pulpettinsa pintaa tökkien ja pyyhkäisten sitä sormellaan. Se oli meistä kaikista vähän outoa. Mitä heidän päässään oikein liikkui?
Joskus mietin, mitä niistäkin kavereista tuli. Steve Schulzista ja Bill Ritteristä.
Ehkä suuren ajatuksen syntyminen oli ihan hilkulla, mutta jäi syntymättä. Ehkä paperille vain oli kiva piirrellä ruutuja. Tai ehkä pulpetin pinnassa oli jotain likaa. Näitä emme koskaan saa tietää.
Eine Rossi
Kirjoittaja on viestintäasiantuntija ministeriön viestintäyksikössä
